logo

FYSIOTERAPEUTTINEN JA LIIKUNNALLINEN KUNTOUTUS SEKÄ HIERONTA

RANSKALAINEN VAELTAJA-AAVE JA SUOMALAINEN SISUMUMMO

13.09.2017

Käytiin Lapissa, toisen kerran tänä vuonna. Tällä kertaa oikein Tunturi-Lapissa, ensimmäistä kertaa eläissäni.
Kaukana on Suomi-neidon käsivarsi, päivä meni sinne hyrryyttäessä. Kilpisjärven retkeilymajan mökissä yövyttiin ja seuraavana aamuna pientä jännitystä mahanpohjassa tuntien rinkat selkään ja menoksi. Kalottireittiä pitkin kohti määränpäätämme Pithsusköngästä. Reilut neljä päivää meni kun teimme tuon 80-90 km patikointireissun. Kolme yötä vietimme autiotuvissa ja yhden teltassa. Telttayö ei ollut mukava. Iltahämärissä pystytimme teltan könkäreelle, missä oli vielä routa alla. Yön aikana kääntyillessämme patjat menivät kuopalle ja kun teltta  aamulla purettiin oli kuopissa vettä. Ei ollut järin lämmin alusta.

Syyskuun alussa patikoijia oli muitakin, ruska-aika. Meillä oli onnea matkassa, ei yhtään sadetta koko vaelluksella.  Toisena päivänä oli suorastaan kuuma, t-paita-keli.  Joinain päivinä tuuli melkoisesti ja yöt olivat jo viileät. Yllätys itselle oli että päivä oli edelleen pohjoisessa pidempi.  Valoa, valoa ! Kyllä silmät ja sielu saivat ruokaa. Niin kaunista; moniväristä, avaraa, kirkasta, raikasta silmänkantamattomiin.

Rakka (kivikko) ei ollut helpointa kuljettavaa, piti jatkuvasti keskittyä että askeltaa kiville kompuroimatta, horjahtamatta. Varsinkin kun lähdin matkaan nilkkavaivaisena ja luonnostaankin nilkkani ovat aika löperöt. Mies meni edellä pitäen silmällä polun paikkaa niin minä sain keskittyä jalkoihini.  Tuli mieleen viisaus: silloin kun itsellä on elämässä heikompi vaihe on hyvä kun joku näyttää tietä, kulkee edellä tai on rinnalla tukena. Kun vahvistuu niin uskaltaa taas itse.

Pisin päivämatkamme oli melkein 30 km. En tiedä mistä johtui sen päivän lentävä meno. Jaksamisleivästä vai siitä että olin yöllä nähnyt ihanan unen, jonka tunnelman pidin koko päivän mielessäni. Siinä henkilö, joka oli "hylännyt" minut tuli luokseni ja halusi olla taas ystäväni.

Monenlaista kulkijaa oli kairalla. Yksin vaeltajia, kaveruksia, pariskuntia, pieniä ryhmiä. Mieleen jäi sympaattinen miespariskunta, joka hifisteli retkimuonillaan ja nuori rastatukkainen hippipariskunta, joiden en nähnyt autiotuvalle tultuaan syövän mitään mutta poika kaivoi rinkastaan kaljatölkit, joita oli mukana kuulema 10 kpl. Jotkut taakat , myös elämässä yleensä , voi itse valita.

Paluumatkalla Meekojärven autiotuvalle ilmestyi iltahämärissä 60-70-vuotias mies. Valkoiset hiukset, vaaleat siistit vaatteet, jalassaan kevyet lenkkitossumaiset kengät, selässään pienehkö rinkka. Nimeä en kysynyt, mutta mies oli kotoisin Etelä-Ranskasta ja oli kiertämässä Kalottireittiä. Takana oli 600 km ja 18 päivää. Kertoi kävelevänsä 30-40 km/päivä.
Mies söi vähän (kuivaruokaa pussissa) ja joi paljon vettä. Hänellä oli kaikki tarvikkeet ultrakeveitä, esim. teltta painoi 800 gr. Hän kertoi käyttävänsä sen pystyttämiseen kävelysauvojaan. Pimeässä hän toimi muistitikkua pienemmällä ja kevyemmällä valolla, jonka hän kiinnitti silmälasin sankaan. Virtaa hän latasi pienestä aurinkokennolaturista. Jokainen yksityiskohta oli viimeisen päälle mietitty ja hiottu, vuosien varrella. Hän kertoi että rinkka painaa n. 8 kg muuten mutta seitsemän päivän ruoan kanssa reilut 12 kg. Hän haluaa nauttia kävelystä, ei kantaa raskasta rinkkaa ja raskaita vaelluskenkiä hampaat irvessä.
Hän kertoi kävelleensä koko ikänsä: Alpeilla, Islannissa , Uudessa Seelannissa jne. Kun kysyin mikä saa hänet kävelemään hän vastasi " Minä pidän kävelemisestä ". Mitäpä siihen lisäämään.

Mies kertoi nukkuvansa 3-4 tuntia yössä. Aina kun yöllä havahduin , valo hänen lukulampussaan paloi kun hän luki kirjoja ultrakeveästä i-bookistaan.  Kun aamulla viiden maissa heräsin mies oli jo mennyt. En ollut kuullut hänen lähtöään. Aamu oli kaunis, aurinko nousi punaisena tunturien takaa ja ranskalainen vaeltaja-aave oli jo kaukana, matkalla kohti Kautokeinoa.  Mieheni kanssa ihmeteltiin tätä erikoista vaeltajaa, mutta ainakin minä sain hänestä voimaa seuraavaan päivään. Olkoonkin että aave on aina vähän levoton, ei pysy paikallaan. Toisaalta, jos tämä vaeltaja olikin enkeli, kun oli niin valkoinenkin ?

Paluumatkalla tapasimme myös suomalaisen sisumummon , joka oli illankellikassa menossa yksin tunturiin , ties kuinka monetta kertaa. Sen päivän matkamääränä 20 km ja koko reissun määränpäänä Halti.  Kysyin naiselta: "saanko kysyä minkä ikäinen olet? " . Hän vastasi: " Saa kysyä mutta vastausta ei tule ! " . Hän kertoi olevansa jäähyväisreissulla, viimeistä kertaa Haltilla käymässä.  Mustat nokialaiset kumisaappaat jalassa, varret käärittynä. Jokien ylityksissä varret vain nostetaan ylös. Jos se ei riitä niin mennään sitten paljain jaloin.

Illalla kun aloimme nukkua sanoin miehelle: " On se varmaan mummolla haikeaa kun tietää että ei enää koskaan palaa tunturiin". Mies vastasi: " Hah, se oli niin virkeä mummo että varmaan on taas ensi vuonna jäähyväisreissulla ! ". Voi hyvin olla.  

Toisista ihmisistä, heidän esimerkistään, kokemuksestaan, avustaan saa voimaa ja turvaa. Myös myönteisistä mielikuvista saa toivoa ja sitä kautta voimaa hetkestä hetkeen.

blogikuva.jpg